Silloin kun yhdistyksen kotisivuja rakenneltiin niin kävi mielessä että olisi tärkeää yrittää tallentaa vielä saatavilla olevaa tietoa yhdistyksen alkuajoista ja tuoda sitä kaikkien jäsenten tietoisuuteen. Alkuajoista mukana olleita jäseniä ei vain enää montaa ole keskuudessamme. Yksi heistä kuitenkin asuu Vasikka-ahon Järvelässä ja niinpä auton keula kaartaa maaliskuisena iltapäivänä sovittuun tapaamiseen yhdistyksen kunniajäsenen Matti Järvelän (s.1928) luokse. Mattia voi hyvällä syyllä kutsua ”tervaskannoksi” ja hän ottaakin vieraansa iloisesti vastaan kodissaan. Vaikka ikää on mittarissa jo yli 90-vuotta niin ryhti on edelleen suora ja kädenpuristus jämäkkä.
-Minä liityin Evijärven metsästysyhdistykseen 1940-luvun loppupuolella, saattoi olla jopa ensimmäisenä toimintavuotena. Muistan että Arne Calamnius ajoi aktiivisesti yhdistyksen perustamista. Hän oli ollut Inarissa metsänhoitajana mutta eläkkeelle jäätyään muuttanut Pietarsaaren ja hänellä oli kesämökki Peltoniemessä. Hän oli erittäin innokas ajokoiramies.
Alussa yhdistykselle yritettiin hankkia aktiivisesti sekä jäseniä että vuokramaita. Minäkin toimin alussa jäsenkerääjänä ja myöhemmin myös useita vuosia puheenjohtajana. Se on jäänyt mieleen että alussa maanomistajat suhtautuivat toimintaan hyvin epäileväisesti eivätkä mielellään vuokranneet maitaan. Tilanne muuttui kuitenkin siinä vaiheessa kun aloimme saada hirvilupia 1950-luvulla.
Elämäntyönsä Matti teki maanviljelijänä sekä rakennuksilla. Matti esittelikin poikansa tekemää hienoa kirjaa johon oli laitettu kuvia niistä rakennuksista joita hänen isänsä on ollut tekemässä. Kirjassa oli kuvia lukuisista omakotitaloista, kesämökeistä sekä myös meille kaikille tutuista rakennuksista joiden rakentamiseen Matti on osallistunut; mm. entinen virastotalo Evijärven keskustassa, Hotelli Vega Pietarsaaressa sekä Kauhavan Vesitorni.
Metsästyksen Matti aloitti jo nuorena, osin myös olosuhteiden pakosta sillä Matin isä kaatui Talvisodassa Raatteentiellä Matin ollessa 11 vuotias.
-Meitä oli 6 sisarusta, nuorin vasta puolivuotias kun isä kuoli sodassa. Ruokaa tarvittiin tietysti suurelle perheelle. Meillä oli talossa sekarotuinen pystykorva sekä pari pyssyä. Siihen aikaanhan oravannahasta sai rahaa. Jos 3-4 oravaa sai päivässä niin se vastasi samaa minkä sai silloin päivässä metsätöissä. Niitä tuli silloin metsästettyä paljon samoin kuin keväisin piisameita. Piisamin nahka oli vieläkin arvokkaampi. Ja kyllä sekä oravan että piisamin liha maistui silloin perunoitten kanssa kun ruuasta oli pulaa.
Metsälintuja oli myös silloin ihan eritavalla kuin nykyään. Niitä metsästettiin paljon varsinkin aamuhämärissä pelloilta.
-Ensimmäisen suomenajokoiran laitoin vuonna 1949.
Sanalla on vaikea kuvata sitä intoa keskustelun kääntyessä hänelle sen kaikkein rakkaimman metsästysmuodon pariin.
-Ajokoiria minulla on ollut monta. Jäniksiä metsästettiin ennen paljon. Meillä oli pitkä perinne käydä syksyisin Lapissa Pelkosenniemellä metsällä. Kävin siellä Jouko ja Keijo Piippolaisen kanssa yli 30 vuoden ajan, joinakin vuosina useampiakin kertoja. Riistaa siellä oli. Muistan että parhaana päivänä ammuimme sieltä 12 jänistä. Myöhemmässä vaiheessa ajokoira harrastus muuttui enemmän luonnossa liikkumiseksi koiran kanssa ja jänisten ampuminen jäi.
Kysyttäessä että mikä on ollut hänen kaikkein paras koiransa, saamme vastauksen;
-Hyviä koiria minulla on ollut monta. Ritu niminen oli yksi parhaista mutta se putosi jään läpi järveen ja hukkui, samoin hukkui Jekku niminen jokeen. Lisäksi 2 hyvää koiraa on jäänyt auton alle ja yksi söi myrkkyä kuollen siihen. Minulla ei ole varmaan ollut yhtään ajokoiraa yli 6-vuotiaaksi saakka, kun minulla oli sellainen tapa että myin hyvän koiran aina eteenpäin. Olen myynyt koiria suomeen, ruotsiin ja norjaan.
Alapäähän perustettiin oma hirviporukka vuonna 1956 jolloin saatiin ensimmäinen lupa. Aikaisemmin hirviä oli metsästetty yhdellä porukalla koko pitäjän alueella. Matti oli mukana porukassa alusta asti.
-Minulla oli vanha sotilaskivääri mikä oli yleinen siihen aikaan. Se oli porattu kaliiberiin 8,2mm. Sotien jälkeenhän ei saanut olla sotilaskaliiberin aseita siviileillä. Niitä porattiin silloin paljon varsinkin tuohon kaliiberiin.
Meillä oli ensimmäinen hirvilupa Alapäässä vuonna -56. Porukkaan kuului alussa 6 miestä joilla oli ase sekä ajomiehiä. Ensimmäisenä syksynä hirveä ei kuitenkaan saatu.
Seuraavana syksynä meillä oli myös lupa. Lamminkorvessa oli nähty usein kaksi uroshirveä pellolla syömässä rukiita. Niitä oli yritetty jahdata jo aikaisemminkin.
Antti Pitkäjärvi tunsi alueen hyvin ja hän vei ajomiehet Polvijärven suunnalle, taisivat koukata jopa vähän naapurin puolelta. Minä jäin ainoana passimiehenä Norijoen länsipuolelle pellolle. Muut passimiehet olivat toisella puolella jokea. Ajo alkoi lähestymään Lamminkorpea. Huomasin kun kaksi uroshirveä tuli pellolle ja lähti ylittämään sitä läheltä jokea. Matkaa hirviin oli noin 200 metriä, ammuin ensiksi isompaa. Yritin ladata kivääriä uudestaan mutta en meinannut saada uutta patruunaa pesään. Siihen tuli usein syöttöhäiriöitä vaikka kivääriin ei sopinut kuin 2 panosta lippaaseen, eikä minulla ollut enempää jäljelläkään. Pienempi sonni jäi kuitenkin laukauksen jälkeen pyörimään ympyrää pellolle ja kun viimein sain patruunan piippuun niin kerkesin ampua vielä sitäkin. Ensiksi ampumani isompi kaatui pellolle ja ammuin siihen vielä läheltä viimeisen patruunani lopetukseksi. Antti Pitkäjärvellä oli sellainen itse tehty tussari jossa oli konepistoolin piippu. Hän lopetti sillä sen pienemmän uroksen.
Meillähän ei oikeastaan edes ollut kuin lupa yhdelle hirvelle. Jokikylä-Kirkonkylä porukalla oli kuitenkin vielä lupa jäljellä joten se pienempi hirvi annettiin heille.
Kuva 1: Matti ja ensimmäiset hirvet vuonna 1957. Kuva Matti Järvelän kotiarkisto
Kuva 2: Kuvassa oikealta; Jukka Lahti, Eemeli Niemi, Tauno Laitila, Pentti Niemi, Lauri Pitkäjärvi, Helge Niemi, Olli Pitkäjärvi, Viljo Hernesaho, Matti Niemi (oli porukan johtaja,vaalea takki päällä etualalla), Matti Järvelä, Eero Hernesaho, Antti Pitkäjärvi, Seppo Niemi, Arvi Alanko ja Valde Viitakangas (maassa). Kuva. Matti Järvelän kotiarkisto.
Hirvenmetsästyksen Matti jätti niihin aikoihin kun alettiin siirtyä koirametsästykseen. Tarkkaa määrää kaatamistaan hirvistä hän ei osaa sanoa mutta arvelee, että pelkästään isoja uroksia hän on ampunut noin kymmenen.
Muutenkin voidaan todeta että hirvenmetsästyksen luonne on muuttunut noista ajoista melkoisesti. Matti kertookin hauskoja tarinoita entisajan hirvenmetsästyksestä.
-Kerran menimme Inaan hirvimetsälle. Se oli 60-luvun alkupuolella. Martti Pahkakankaalla oli kuorma-auto jonka lavalla menimme niin passi- kuin ajomiehetkin. Tarkoitus oli ajaa Hööpäkin varresta Lemppustielle jonne passimiehet levitettiin. Minä olin ajomiehenä. Kävelimme ensin polkua pitkin Hööpäkille sillä metsäautoteitä ei vielä silloin oltu sinne tehty. Kun aloitimme ajon niin minäkin siinä jotenkin pyörähdin. Se Hööpäkin varsihan on muutenkin monin paikoin aika vaikeakulkuista maastoa. Kun lopulta tuli ensimmäinen talo vastaan niin huomasin olevani Vesalassa. Kaksi ajomiestä oli lähtenyt kokonaan väärään suuntaan. He päätyivät viimein Teerijärven puolelle taloon jonka pihassa oli paljon ihmisiä pyhäpuvuissaan. Talosta oli juuri lähdössä ruumissaattue Teerijärven kirkolle. He pääsivät ruumissaattueen mukana Teerijärvelle josta Martti kävi heidät kuorma-autolla hakemassa.
-Siihen aikaan oli ihan normaalia että iltaisin ajomiehiä etsittiin pitkin pitäjää. Kerran minäkin lähdin ajoon läheltä kotia Järvelästä ja illalla olin ampumaradalla.
Keskustelemme myös nykyisistä metsäkanalintukannoista. Matti kertoo käyneensä edellisenä syksynäkin kyttäämässä teeriä kiväärin kanssa. Lintuja ei vain juurikaan ollut näkynyt. Olemme yhtä mieltä siitä että nykyinen metsien ojittaminen on ainakin yksi heikkoihin kantoihin vaikuttava tekijä. Matti muistaa myös aikoinaan nähneensä metsäojiin hukkuneita teeren poikasia.
Aika kuluu kuunnellessa tarinoita Matin elämän vaiheista. Pitkän elämän varrella on sattunut niin monenlaista. Hetken jo miettii että miten kaiken kuullun saa tiivistettyä lyhyesti koska kaikesta tapahtuneesta saisi kirjoitettua vaikka kirjan.
Kotitilaansa asumaan Matti palasi vuonna 1963. Ensimmäisen talon Matti oli tehnyt Sarvikankaalle perheelleen jo 1950-luvun alussa. Raha oli silloin lujassa. Ensimmäisen talon runko oli tehty vanhasta hirsiriihestä jonka Matti sahasi pistosahalla keskeltä kahtia, mutta niin vain sekin talo on vieläkin pystyssä.
Järvelässä on ollut Matin hyvä elää ja olla, vaikka toimeentulon eteen on pitänyt tehdä käsillään paljon työtä. Ajoittain on elon tie ollut myös raskas, elämä on antanut mutta myös ottanut. Monista läheisistä ihmisistä on joutunut Matti matkan varrella luopumaan. Omankaan ikäisiä ei ole enää paljoa jäljellä.
Rakkaat harrastukset metsästys ja kalastus ovat kuitenkin antaneet paljon, alussa toimeentuloa ja myöhemmin mielenrauhaa. Sen lisäksi ne ovat antaneet paljon elinikäisiä ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa pitää yhteyttä. Eikä Matti muutenkaan ole jäänyt paikoilleen makaamaan. Haastattelu päivänäkin hän sanoo käyneensä jo kuntosalilla. Kävelylenkilläkin tulee käytyä useampi kerta viikossa, vaikka vihoitteleva lonkka meinaakin hieman vaivata. Härmän kuntokeskuksessakin tulee käytyä useampi kerta vuodessa. Ja ainakin pyydettäessä tanssimaankin vielä mentyä. Humppa- ja jenkka ei kuulemma kuitenkaan enää taivu niin kuin joskus nuorempana.
Kun viimein lähdemme on ulkona jo pimeä. Auton lasitkin ovat tukevasti jäässä. Matti saattaa meidät vielä ovelle. Ovelta hän osoittaa kädellään viereiselle tontille johon ollaan alkamassa rakentamaan taloa. Perustukset on juuri saatu valettua. Vanhaa kirvesmiestä asia luonnollisesti kovasti kiinnostaa.
Vieressä oleva Kerttuanjärvi on vielä jäässä. Jäällä Matti ei ole tänä talvena enää käynyt. Kesällä tulee kuitenkin käytyä yhä järvellä virvelöimässä ja syksyisin metsällä tuttujen kanssa kuuntelemassa heidän koiriensa ajoa. Kotiinpäin ajaessa nousee vääjäämättä mieleen syvä arvostus ja kunnioitus tätä vanhaa metsämiestä kohtaan.
Matti Järvelän muistoa kunnioittaen. Matti Järvelä menehtyi lyhyen sairauden päätteeksi 20.3.2022. Haastattelu tehty maaliskuussa 2019.
Kuva 3: Matti Järvelä kuvattuna kodissaan maaliskuussa 2019. Kuvassa olevat komeat 9 piikkiset sarvet ovat hänen vuonna 1957 kaatamasta uroksesta, Alapään hirviporukan ensimmäisestä hirvestä. Kuva. Teemu Kauris